Aurora Helsingin jäseniä matkusti muiden suomalaisten mukana maateitse Hampuriin neljänteen Challenging Capitalist Modernity -konferenssiin, johon otti osaa 1300 aktivistia, poliittista toimijaa, tutkijaa, akateemikkoa ja muuten asiasta kiinnostunutta. Yhdessä matkustaminen salli meidän tutustua ja verkostoitua paremmin toistemme kanssa, kuluttaa bussin penkkejä, tutustua eri bensa-asemien tarjontaan ja muutenkin jakaa pieniä ilahduttavia arkisia hetkiä. Konferenssissa pystyi yhdessä kuuntelemaan sekä purkamaan ja käsittelemään opittua, samalla kun itse tapahtuma tarjosi mahdollisuuden vuorovaikuttaa samanmielisten kanssa ympäri maailmaa niin työpajoissa, käytävillä kuin pihanurmillakin. Perhemajoituksessa yöpyminen toi meille uusia ystäviä vieraanvaraisesta kurdiperheestä, jonka vanhemmat halusivat ruokkia meitä, kuskata meitä ympäri Hampuria ja keskustella maailman menosta, ja jonka lapset innoissaan kutsuivat mukaan peleihin ja leikkeihin avaten hieman lasten omaa maailmaa meillekkin.
Ilon, vieraanvaraisuuden ja solidaarisuuden keskellä tuntuikin absurdilta, että Saksan tiedustelupalvelu sekä Hampurin yliopisto pyrkivät estämään konferenssin perumalla tilavaraukset muutamaa päivää ennen tapahtuman alkua, leimaten tapahtuman “ekstremistiseksi”. Valtion painostus johtui todennäköisesti kurdien läsnäolosta, toisaalta kriittisen ajattelun ja älymystön kehtona pidetty yliopisto pelkäsi liian kriittisiä ajatuksia. Järjestäjät onnistuivat tukahduttamispyrkimyksistä huolimatta löytämään uudet tilat ja järjestämään paneelit, työpajat, tulkkaukset, konsertit, distrot, ruokailut ja majoitukset, näyttäen millainen itsepuolustuskyky hyvin järjestäytyneellä ja solidaarisella liikkeellä on.
Tunnelma tapahtumassa oli utelias, lämmin, vastaanottavainen ja toverillinen, mitä korosti myös juhlinta perinnetanssien parissa. Vuoden teemana oli kapitalistisen nykyajan monitahoinen tapa hyökätä elämää kohti ja kokonaisvaltainen kamppailu tätä vastaan. Esimerkiksi naisten, yhteiskuntien, luonnon ja eri merkitys- ja totuusjärjestelmien tai “tietoteorioiden” tuhoamiset nähtiin toisiinsa kietoutuneina prosesseina, joista yhtä ei voi purkaa tarttumatta niistä jokaiseen. Kuulimme edustajia niin esimerkiksi Pakistanista, Intiasta, Iranista, Kurdistanista, Euroopasta, Amazonilta kuin Boliviasta ja Meksikostakin, jotka kertoivat paikkallisista kamppailuistaan ja niiden yhteyksistä globaaleihin rakenteisiin. Oli hienoa, kuinka panelistit saivat puhua avoimesti ja rehellisesti omalla kielellään samalla kun puhetta simultaanitulkattiin seitsemälle eri kielelle.
Konferenssi pyrki kartuttamaan osallistujien tietoa, mutta myös valoittamaan ratkaisuja ja edistämään järjestäytymistä ratkaisujen toteuttamiseksi, sillä pelkkä ongelmien tunnistaminen ja utopioiden rakentelu ei ole riittävää. Konferenssissa toistui ajatus, että internationalismi sekä kapitalismin ja kansallisvaltioiden hegemonioiden ulkopuolelle jäävien elintapojen tarkastelu auttavat kuvittelemaan mahdollisia vapautumisia, mutta kaikkea on kyettävä tarkastelemaan omassa kontekstissaan ja soveltamaan omaan kontekstiin. On varottava sortumista valheelliseen “olemme kaikki samaa” -ajatteluun, ja sen sijaan luotava universalismia, joka kykenee erittelyyn, kuitenkin ilman jakamista.
Naisiin kohdistuvasta tuhoprosessista (feminicide) keskusteltiin työpajoissa sekä paneeleissa, ja erityistä huomiota kiinnitettiin Iraniin. Muun muassa Itä-Kurdistanin Vapaiden Naisten Yhteisön (KJAR) Euroopan puheenjohtaja Maryam Fathi puhui naisten fyysisen, kulttuurillisen ja yhteiskunnallisen tuhoamisen totaliteetista, kuinka seksuaalista väkivaltaa käytetään naisia vastaan yhteiskunnallisesti niin yksilöinä kuin ryhmänä, kuinka naisista yritetään tehdä “kesytettyjä” ja “rauhanomaisia” ja kuinka naiset toimivat maskuliinisen voiton työkaluina. Hän painotti että vallan haltuunotto ilman demokraattista ohjelmaa ja naisia uudelleentuottaa kapitalistista patriarkiaa vain vaihtamalla sen johtoa, ja että ajatus absoluuttisesta vallasta ja omien aatteiden tyrkyttämisestä on hylättävä. Feministi Adriana Guzmán Arroyo huomautti, etteivät nämä uhat tule vain ulkopuolelta, vaan myös liikkeidemme sisältä ja tovereidemme keskuudesta. Samoja teemoja nostivat esiin naiset kaikkialta maailmasta, niin Aasiasta, Euroopasta, Latinalaisesta Amerikasta kuin Amazoniltakin.
Yhteiskunnan vastainen tuhoprosessi (societycide) nähtiin epätäydellisenä ja tuhansia vuosia kestäneenä pyrkimyksenä tehdä ihmisistä kollektiivisesti avuttomia ja valtiosta sekä pääomasta riippuvaisia. Valtio riistää yhteiskunnalta sen selviytymiskeinot ja hyökkää sitä vastaan, pyrkien tekemään yhteiskunnasta siirtokunnan. Esimerkiksi nostettiin Turkin ja Syyrian alueilla tapahtuneet maanjäristykset, joissa suurin osa uhreista selvisi itse luonnonmullistuksesta mutta kuoli odottaessaan apua. Apu on molemmissa diktatuureissa keskitetty autonomian pelossa suuriin asutuskeskuksiin, samalla kun itsenäisten järjestöjen pelastajia estetään toimimasta ja nämä leimataan terroristeiksi. Valtiot myyvät avustustarvikkeitaan ulkomaille samalla kun pakolaisia syytetään ryöstelystä ja nämä päätyvät poliisin pidättämiksi ja kidutettaviksi. Kaikenlainen itsenäinen ja kollektiivinen avustustoiminta pyritään tuhoamaan. Konferenssissa alleviivattiin, ettei ihmisiä siis tapa luonto vaan valtio. Tämä tekee “hobbesilaiseta valheesta”, ajatuksesta että valtio pelastaa yhteiskunnan väkivallalta ja itseltään, perverssin. Osanottajat kuitenkin painottivat, ettei yhteiskunnan tuhoaminen ole loppuun saakka viety prosessi ja että ihmiset kamppailevat kaikkialla, ja näkivät että tuhoprosessia vastaan taistellaan parhaiten luomalla autonomisia rakenteita ja verkostoja niiden välille.
Luonnon ja ekosysteemien tuhoprosessin (ecocide) osalta me kaikki tunnemme ilmastokriisin ja planeetan lämpötilan nousun aiheuttamat valtavat ongelmat ja niiden vaikutusten epätasaisuuden, minkä vuoksi sitä on turha kerrata. Konferenssissa tarkasteltiin kuinka luonnon tuhoaminen on kytkeytynyt pääomaan, valtioihin ja väkivaltaan, ja kuinka tämä prosessi vaikuttaa eri yhteisöihin. Muun muassa Amazonin munduruku-kansan aktiivit Maria Leusa Kaba ja Ediene Kirixi kertoivat, kuinka yhtiöt miehittävät valtion armeijan sekä poliisin tuella heidän alueitaan, mikä on johtanut elintilan kutistumisen lisäksi luonnon ja useiden elintärkeiden eläin- ja kasvilajien kuolemaan. Pakistanin naisten ja viljelijöiden liikkeen edustaja Azra Talat Sayeed vuorostaan kuvasi kuinka viljelyalueiden kuivuminen yhdistettynä ylikansallisten yritysten valtion tuella suorittamaan maiden haltuunottoon, kansainvälisten tuotantostandardien tyrkyttämiseen ja paikallisen karjakannan korvaamiseen on johtanut ennennäkemättömään sekä luokkaistuneeseen köyhyyteen ja nälänhätään. Samalla valtio on ominut maan vesivarat, joita se vartioi armeijan avustuksella. Valtion väkivaltakoneisto on lopulta toisiinsa kietoutuneiden prosessien toimeenpaneva elin, ja prosessien ytimessä ovat kapitalismi ja pääoma.
Merkitys- ja totuusjärjestelmien tai “tietoteorioiden” tuhoamisprosessista (epistemicide) puhuttaessa professori Barry Gills nosti esimerkiksi niin kaupallistamisen ja esineellistämisen, eurosentrismin kuin tiukan subjekti-objekti erottelun. Hänen mukaansa kapitalismissa muodostuva ja tuotettava “arvo” on niin kutsuttu fetisaatioarvo, esineellistetty ja kaupallistettu, mikä osaltaan on vaatinut ja vaatii yhä toimiakseen muiden merkitys- ja totuusjärjestelmien tuhoamista. Tätä vastaan olisi luotava “kommunistinen” tai “todellinen” arvo, mikä olisi merkityksessään kokonaisvaltainen. Hän painotti, että eurosentrismi on myös eräänlaista vastaavaa tuhoa, ja ettei esimerkiksi nykyinen kapitalismiin, valtioon, luokkahierarkiaan ja loismaiseen kaupunkilaisuuteen perustuva niin kutsuttu keskussivilisaatiojärjestelmä ole lähtöisin Euroopasta vaan Mesopotamiasta. Gills totesi pääoman olevan tuon järjestelmän ajava voima sekä kaikkien suurten ja syklisten kriisien rakenteellinen aiheuttaja, mutta alleviivasi sen kriisien ja muotojen olevan niin toisiinsa kietoutuneita ettei niistä yhtä voi ratkaista ratkaisematta kaikkia. Siten hän peräänkuulutti kokonaisvaltaista ja vuorovaikutteista historian, nykyisyyden ja politiikan ymmärrystä, joka ylittäisi filosofisen erottelun tapahtuman tekijään ja kohteeseen (subjekti-objekti -ajattelu), dualistiset jaot kuten yksilö ja yhteisö, ja joka synnyttäisi pelkän analyysin sijaan ratkaisuja sekä loisi toimintaa mikä ei perustuisi dominoinnille. Vastaava ajatus toistui lähes kaikilla konferenssin puhujilla, sekä keskusteluissamme osaanottajien kanssa.
Länsimaisessa vasemmistolaisessa järjestäytymisessä konferenssi näki ongelmia esimerkiksi alakulttuurisessa vasemmistossa, jonka nähtiin pysyvän marginaalisena kykenemättä haastamaan kapitalistista nykyaikaa konkreettisesti. Myös valkoisten feminismien taipumusta abstraktiin ajatteluun ja filosofointiin kritisoitiin, todettaen ettei se aina kykene luomaan järjestäytynyttä liikettä tai vaikuttamaan materiaalisesti, pelkistyen joko akateemiseksi intellektuellismiksi, girl boss -ajatteluksi tai epämääräisiksi ”toivon liikkeiksi”, mitkä eivät tuo apua länsimaiden ulkopuolisille tai työväenluokkaisille naisille.
Vallankumous ei näyttäytynyt osanottajille “päivänä kalenterissa” jolloin kapitalismi, patriarkia tai rasismi kumottaisiin, vaan hitaana yhteiskunnan muodonmuutoksena. Tämän nähtiin vaativan sitoutumista ja lojaaliuutta, muttei johtajille vaan poliittisille projekteille. Projektien ei kuulu perustua positivistiselle sosiaaliselle vaikuttamiselle, vaan autonomisille rakenteille ja alhaalta päin ohjatulle muutokselle.
Matka yli tuhannen osanottajan konferenssiin mahdollisti uusien ajatusten oppimista, vanhojen kanssa painimista ja niiden kehittämistä, sekä pyrkimyksen tuoda lukuisia eri kamppailuja yhteen. Se myös osoitti, että kontekstista huolimatta ratkaisut tuntuivat hahmottuvan autonomisten rakenteiden ja verkostojen muodossa. Ennen kaikkea se opetti, että tulimme mistä tahansa tai oli tilanteemme minkälainen hyvänsä haluamme kaikki samaa: parempaa, onnellisempaa, tasa-arvoisempaa ja vapaampaa elämää meille kaikille.
Me konferenssiin osallistuneet Aurora Helsingin jäsenet haluamme kiittää kaikkia järjestäjätahoja sekä osaanottajia tästä ainutlaatuisesta tapahtumasta ja sen mahdollistamista kohtaamisista. Erityisesti haluamme kiittää nimeltä meihin suuren vaikutuksen tehneitä, kuten:
Adriana Guzmán Arroyo (Feminismo Communitario Antipatriarcal, Feministan de Abya Yala, Alkuperäiskansojen autonomiat Bolivian monikansallisessa valtiossa)
Dilar Dirik (poliittinen sosiologi ja kirjailija, tutkija ja opettaja Oxfordin yliopistossa)
Maryam Fathi (Itä-Kurdistanin vapaiden naisten yhteisön KJAR:n Euroopan johtaja)
Barry Gills (Kehitystutkimuksen professori, Helsingin yliopisto)
Havin Guneser (“Freedom for Öcalan” -aloitteen tiedottaja, journalisti, insinööri, kääntäjä, tapahtuman koordinaattori)
Ebru Günay (Turkin kurdipuolue HDP:n tiedottaja, Abdullah Öcalanin juristi)
John Holloway (Sosiologian professori, Pueblan autonominen yliopisto)
Maria Leusa Kaba ja Ediene Kirixi (Munduruku-naisten yhdistys Wakoborun, Ipereg Ayu -liike)
Iida Käyhkö (Jineloji Committee England, tohtoritutkija Lontoon yliopistossa)
María de Jesús Patricio Matrínez (Kansallinen alkuperäiskansojen kongressi CNI)
Manuel Rozental (lääkäri, kirurgi, Pueblos en Camino, Nosotros los Indios, Soledades en Plural-Abya Yala)
Azra Talat Sayeed (Roots for Equity, International Women’s Alliance IWA, Internation League of People’s Struggles ILPS:n varapuheenjohtaja)
Zozan Sîma (Academy of Jineolojî)
Fawza Youssef (Rojavan kurdipuolue PYD:n puheenjohtaja, naisten Kongra Star -elimen perustaja)
Kiitos myös kaikille nimeltä mainitsemattomille tovereille ja ystäville; uusille ja vanhoille!