Käänsimme kolmantena osana Kämpa Tillsammans -tekstisarjaamme kollektiivin jäsenen Varg I Veumin raportin Etelä-Ruotsissa sijainneessa leipomossa käydyistä kamppailuista työajan, palkkauksen ja työolojen parantamiseksi. Tekstissä esitellään lukuisia pieniä vastarinnan muotoja, joiden avulla voidaan kasvattaa luokkakonfliktia työpaikoilla, sekä pureudutaan erityisesti siihen, mitä kollektiivin lanseeraama ”kasvottoman vastarinnan” käsite voi tarkoittaa käytännössä.
Olin lähes kaksi vuotta töissä leipomossa Etelä-Ruotsissa yhdessä noin 160 muun työntekijän kanssa, leipurit, siivoojat ja mekaanikot mukaanluettuna. Ensimmäisestä työpäivästäni alkaen minulle kerrottiin, että leipomo on sulkemisuhan alla, ja myöhemmin meidät erotettiinkin ja leipomo sulki ovensa. Tämä vaikutti tietysti tunnelmaan ja kamppailun muotoihin leipomossa ja se kannattaa pitää mielessä tätä tekstiä lukiessa. Se tarkoitti esimerkiksi sitä, että työntekijöiden vaihtuvuus oli melko suurta ja monet vanhemmista työntekijöistä lähtivät etsimään uusia työpaikkoja.
Useammat työkaverini olivat myös mukana autonomisessa liikkeessä, tai olivat muuten tuttuja vasemmistoaktivisteja muista ryhmistä. Sen lisäksi yritimme saada enemmän tovereita töihin leipomoon. Järjestimme myös luentoja erään tukholmalaisessa leipomossa työskentelevän, sekä toisen, laajassa tovereiden solussa mukana olleen henkilön kanssa. Yhdessä muodostimme kaveriporukan, joka enemmän tai vähemmän säännöllisesti vaihtoi kokemuksia ja tietoa eri leipomon osien välillä. Lisättäköön, että oli olemassa muitakin samankaltaisia työntekijöistä koostuvia ryhmittymiä, jotka toimivat samalla tavalla.
Käyttämämme kamppailun keinot olivat useimmiten sellaisia, jotka olimme oppineet toisissa työpaikoissa tai toisilta työntekijöiltä. Kyse oli taistelun menetelmistä, joista harvoin kirjoitetaan, koska ne eivät näyttäydy niin ”suurina” kuin lakot tai valtaukset. Väitän kuitenkin, että suora, liittojen ulkopuolinen jokapäiväinen vastarinta on perustavanlaatuinen kamppailu, eikä liittojen tai edustajien ”kamppailu” voi onnistua ilman sitä. Pienten epäkunnioittavien askelten kautta yleistä mielialaa työpaikalla voi muovata toivottomuudesta taistelutahtoon. Tämä jokapäiväinen kamppailu on sitä, mitä me Kämpa Tillsammansissa kutsumme ”kasvottomaksi vastarinnaksi”.
Kasvoton vastarinta
Valitsimme tämän nimen, koska se kuvailee piilossa olevaa massamilitanssia, joka on levinnyt laajalle työväenliikkeen kamppailussa. Se on kasvotonta, koska se kaivaa itseään maan alle myyrän tavoin, paljastaen kasvonsa pinnalla vain satunnaisesti. Se on kasvotonta, koska sillä ei ole virallisia johtajia tai edustajia, joita voitaisiin syyttää tai jotka voisivat ottaa kunnian itselleen. Se on kasvotonta ja salakavalaa – kuuntelet ja nyökkäilet pomon puheen tahtiin vain tehdäksesi lopulta oman tahtosi mukaan. Edellytyksenä sille, että kasvottomasta vastarinnasta tulee tärkeä tekijä, on se, että työntekijöiden välillä vallitsee solidaarisuus. Sitä löytyy joskus työpaikoilta tai työpaikkojen osista, mutta useimmiten sitä ei ole. Ja silloin se on luotava.
”Kaveriporukka” näyttelee usein isoa roolia tässä kehityksessä. Jotkut kaverit alkavat osoittaa solidaarisuutta toisiaan kohtaan luoden yleisen standardin tavalliselle luokkataistelulle, joka vähitellen vaikuttaa muihin ja saa heidät liittymään mukaan. Te tuette toisianne, otatte ylimääräisiä taukoja vuorotellen ja kun pomo kyselee tauolla olevan perään, kerrotte että hän on hakemassa uusia kuulosuojaimia rikki menneiden tilalle. Tällaisen solidaarisuuden luomisen prosessissa tauot ovat olennaisia, mutta eivät siksi, että keskustelisitte ”tavoista kamppailla” vaan yksinkertaisesti siksi, että opitte tuntemaan toisenne.
Mitä on tehtävä?
Kuten kaikki muutkin, aloitin työpaikalla ”sijaisena” lukuisilla lyhytaikaisilla tilapäisillä työsuhteilla, joita kesti kaiken kaikkiaan noin vuoden. Nämä hommat olivat hyvin erilaisissa leipomon osissa ja kohdissa, ja tämä johti pian moniin kontakteihin leipomon sisällä. Siten sain nopeasti yleiskatsauksen siitä, missä osassa tehtiin raskaampaan työtä tai missä oli hyviä työkavereita. Asia, josta vasemmisto aina puhui oli se, että kaikki konfliktit pitäisi kohdata rohkeasti ja suoraan, ja asioiden ollessa väärin, täytyisi aina protestoida. Se ehkä toimii, jos on jatkuva työsopimus, mutta väliaikaisena työntekijänä se oli täysi fantasia. Jos riiteli liikaa pomojen (tai liiton edustajan) kanssa eikä käyttäytynyt, oli pakotettu löytämään uusia töitä. Muutenkin esimerkiksi uusien naistyöntekijöiden täytyi työskennellä ylimääräisen ahkerasti miesvaltaisissa leipomon osissa, jotta heidän työnsä tunnustettiin. Tällaisessa tilanteessa ratkaisu on löytää kamppailun keinoja, jotka tekevät tylsästä ja monotonisesta työstä siedettävää. Silloin pidemmät tauot ovat tärkeitä, eivät pelkästään voimien keräämiseksi, vaan jotta voi jutella työkavereiden kanssa.
Tauot
Ensimmäisenä työpäivänä saimme ohjeen, että kaikki tauot täytyisi ajoittaa. Nämä ohjeet unohdettiin nopeasti meitä pidempään työskennelleiden leipureiden toimesta. Meillä oli yksi tunnin tauko päivässä, ja jos emme ajastaneet sitä, palkkatoimisto otti yhden työtunnin pois palkastastamme. Jos leimasit kellokortin, mutta viivyit poissa pidempään kuin tunnin, he veloittivat enemmän, mutta jollet leimannut lainkaan, he ulosmittasivat tunnin palkastasi. Näin hävisit joka tapauksessa leimatessasi itsesi ulos tauolle. Tämän takia vietimme pidempiä taukoja vuorotellen. Se toimi hyvin ja kaikki sujui mainiosti. Pomo ei voinut paljoa valittaa, koska kukaan ei leimannut ulos. Jos joltakulta kysyttiin, miksei hän ollut leimannut ulos, hän vastasi unohtaneensa sen, tai että joku oli sanonut hänelle ettei niin tarvitse tehdä. Tällöin pomo totesi, että vastaisuudessa ulos pitäisi leimautua, ja hänelle vastattiin ”kyllä”, ja jatkettiin samaan malliin piittaamatta tästä paskaakaan.
Aikido
Tätä tapaa, jossa teeskennellään, että tullaan toimeen pomon ideoiden kanssa, mutta todellisuudessa tehdään mitä halutaan, voidaan verrata Aikidoon. Jos ei todella ole tarpeellista ottaa kantaa ja riidellä pomon kanssa, voi vain yksinkertaisesti livahtaa pois tehden päinvastaisesti kuin miten hän ohjeisti. Jos pomolle oli tärkeää kulkea ympäriinsä siinä uskossa, että hän on johdossa, annoimme hänen tehdä niin – kunhan todellisuudessa me olimme johdossa.
Ajatuksena oli, että erilaisten leipälaatujen valmistamisen välillä olisi oltava mahdollisimman lyhyt aika. Mutta koska huomasimme, etteivät mitkään argumenttimme tämän olemisesta raskaampaa uunien ja kaukaloiden äärellä, sekä varsinkin pakkausosastolla, muuttaisi mitään, esitimme tekevämme kaiken niin nopeasti kuin kykenimme. Käytännössä sanoimme, että vanhojen koneiden kanssa oli ongelmia, että ”vehnäjauhojen syötössä oli katkos” (asia jota heidän oli mahdotonta tarkistaa), joka hetken päästä saatiin ratkaistua, tai vain jäimme jälkeen ja esitimme olevamme työssämme huonompia kuin oikeasti olimme. Oli aina positiivista olla työskentelemättä täysillä, niin että voimia säästyi tilanteisiin, joissa niitä todella tarvitiin.
”Joku muu” -mytologian käyttötarkoituksista
Jotta leivästä tulisi mahdollisimman hyvää, koneet oli asetettava tilaan, jossa niitä oli valvottava jatkuvasti, ja tämä oli meidän tehtävämme. Koska meidät oli tämän lisäksi sijoitettu työskentelemään samanaikaisesti useilla tuotantolinjoilla, työolosuhteet kävivät absurdeiksi – jos taikina jäi jumiin yhdellä linjalla, täytyi asia korjata, kun samanaikaisesti taikina saattoi jäädä jumiin toisella linjalla. Ja useimmiten niin kävikin, ”kaikki menee päin helvettiä” -lain mukaan. Ratkaisuna oli luonnollisesti käyttää konetta täysin eri asetuksilla, jolloin taikina ei jäisi koskaan jumiin. Kun esimies huomasi tämän, teeskentelimme aina olevamme yllättyneitä ja valitimme koneista: sanoimme niiden olevan ehkä epäkunnossa. Tai ehkä joku ”kusipää” oli muuttanut asetuksia; tällä paikalla oli aikaisemmin työskennellyt paljon ihmisiä, ja joku muualle siirtynyt oli ehkä ajatellut voivansa muuttaa asetuksia mielensä mukaan. Ketään ei tietenkään nimetty syylliseksi tällaisiin virheisiin, mutta asia meni niin pitkälle että esimies itse kuljeskeli ympäriinsä asiasta kitisten, yrittäen selvittää kuka oikein juoksenteli ympäri leipomoa vaihtelemassa asetuksia koko ajan.
Käytimme työprosessia koskevaa tietoamme kaksiteräisenä miekkana. Silloin kun pomot tiesivät asioista enemmän tai yhtä paljon kuin me, vetosimme tietämättömyyteen. Samaan aikaan keksimme syitä asioista, joista he olivat autuaan tietämättömiä (”taikina oli liian sitkeää”), kun selitimme koneiden asetusten muuttamista pomoille, jotka eivät tienneet prosessista mitään. Ja koska he olivat pomoja, he eivät kyselleet enempää. Käytimme myös käsitteitä joita he eivät ymmärtäneet. Puhuimme esimerkiksi kahvitauoista ”kynäilynä”. Kun he kysyivät, kuinka paljon työtä oli jäljellä, sanoimme meillä olevan vielä jonkin verran ”kynäilyä” jäljellä, ja näin heitä huijattiin uskomaan, että kyseessä olisi tärkeämpikin tehtävä.
Yksi tuntematon tekijä olivat pomot leipomon toisilta osastoilta. Tosiasia oli, ettei meidän pomomme koskaan puhunut toisille pomoille, joiden kanssa hänellä oli erimielisyyksiä. Niinpä väitimme, että olimme saaneet heiltä erilaiset ohjeet, emmekä osanneet tehdä muutakaan kuin totella heitä, koska olimme tuoreita työntekijöitä.
Valtion julkisen terveyden laitos oli toinen suuri auktoriteetti. En tiedä, olisivatko he oikeasti sanoneet mitään, mutta sanoimme heillä olleen huomautettavaa tavasta, jolla pomot käskivät meidät siivoamaan (heidän suosimallaan tavalla saattoi saada runsaasti vehnää keuhkoihinsa). Ja koska laki ja terveysviranomaiset olivat pomojemme auktoriteetin yläpuolella, emme voineet ottaa vastuullemme tällaista tapaa siivota.
Solidaarisuusrajoitteiset työkaverit
Kuten monilla muillakin työpaikoilla, myös meidän osastollamme leipomossa oli yksi petturi ja perseennuolija. Hän kieltäytyi näyttämästä solidaarisuutta työkavereilleen jättämällä työt tekemättä, niin että toisilla oli enemmän työtä tehtävänään. Samalla kun pyrimme yhdessä meihin kohdistuvan tarkkailun vähentämiseen ja työtaakan keventämiseen, vaikutti hänen työn pakoilunsa kaikkiin meihin. Lisäksi hän nuoleskeli pomon persettä ja sai parhaat työvuorot ja lomat, sekä muutamassa tapauksessa hän toimi jopa ilmiantajana pomon suuntaan joidenkin pitäessä luvallista pidempiä taukoja. Erityistä kiinnostusta hän tunsi tulokkaiden pomottamiseen.
Hänen kanssaan yritettiin tulla toimeen monilla eri tavoilla; jotkut uhkailivat häntä, kehotimme kaikkia uusia työntekijöitä olemaan antamatta periksi hänen pomotukselleen ja kieltäydyimme auttamasta kun hän kohtasi ongelmia. Hänet eristettiin työpaikalla lähes täysin ja kaikki inhosivat häntä. Hän oli jatkuva ongelma, joka päättyi vasta kun hän irtisanoutui, mutta jossain vaiheessa onnistuimme löytämään tilanteeseen jonkinlaisen tasapainon. Hän esimerkiksi lopetti vasikoimisen, jolloin lopetimme hänen tekemisiensä ja taukojensa vahtaamisen. Jollain tavalla hänestä oli meille hyötyä omanlaisenaan varoittavana esimerkkinä tulokkaille: hänessä he näkivät, mitä epälojaaliudesta työkavereita kohtaan saattoi seurata. Nimittäin pilkatuksi tulemista, naurunalaiseksi tekemistä ja täysi ulossulkeminen muiden joukosta.
Ei puhtaita jauhoja pussissa
Samaan aikaan kun työtiimimme tuotti noin 3 000 leipää tunnissa, joiden myyntihinta oli noin 15–20 kruunua (1,5–2 euroa) kappaleelta, pomot olivat edelleen siinä virheellisessä käsityksessä että meidän pitäisi maksaa kotiin viemästämme leivästä. Ikään kuin armopalana, meidän tarvitsi maksaa vain puolet sen hinnasta. Mutta onneksi ihmiset tuotantolinjoilla näkivät asiat hiukan selkeämmin. Jokainen kohensi omaa taloudellista tilannettaan viemällä leipää perheilleen, sukulaisilleen, naapureilleen, yhteisöilleen ja kansankeittiöille, tai myymällä/vaihtamalla niitä pikkukaupoissa. Teoriassa meidän piti kirjata tämä kaikki ylös, mutta tämä unohtui aina kun oli aika lähteä kotiin. Olihan mahdollista vain ottaa avain, avata laatikko, ja ottaa haluamansa leipä, joka olisi pitänyt ostaa. Jonkin ajan päästä tilanne kehittyi niin, että autoimme itseämme jopa pomon ollessa paikalla. Tätä motivoi ajatus siitä, että työvoima itsessään oli asia, jota riistettiin työläisiltä, ja sitä paitsi pomot todennäköisesti varastivat leipää itsekin. Kun paikalle ilmaantui vihainen kyltti, jossa ilmoitettiin, että jotakin tärkeää ja kallista oli kateissa, ja osaston pomo vaati sitä takaisin, ei mennyt pitkään ennen kun joku oli kirjoittanut kylttiin: ”Voit tarkistaa omasta autotallistasi!”
”Lakatkaa sotkemasta tai pomo huomaa!” – kommunikointi ja pilkkaaminen
Protestoiminen, niin kuin aiemmin mainitsin, oli vaikeampaa heille joilla ei ollut vakinaista työsopimusta. Näin anonyymeimmistä tavoista kommunikoida tuli tärkeitä, etenkin vessanseinäkirjoituksista. Ne esittelivät joitakin loistavia esimerkkejä työväenluokkaisesta kulttuurista, esimerkiksi runouden, limerikkien ja piirrosten muodossa. Seuraavan runon on kirjoittanut Aspes:
Tyhjä lottokuponki
Kun sain töitä olin onnellinen
Mutta en olisi voinut olla yhtään epäonnisempi.
Sillä heti seuraavana päivänä
Pomo tuli ja sanoi
”Töitä vaan, senkin iso paskiainen,
sinun täytyy tehdä enemmän voittoa”
Niin, omistajat rikastuvat ja lihovat
ilman, että heidän on pakko tehdä töitä
Mutta kun liiketoiminta tekee paluun
Silloin toimitusjohtaja hyökkää
Leikkaa pari tuhatta työpaikkaa
Aivan kuin joku vitun snobi
Ja työvoimatoimistoon tuskin voi luottaa
Kun me leipomossa joudumme lopettamaan…
Ja kun saimme potkut
Ainoa mahdollisuutemme on lottokuponki!
Tämä runo oli niin suosittu että toiset leipurit printtasivat sitä ja jakoivat sitä eteenpäin leipomossa. Toinen helmi oli piirros, joka esitti leipomon keskitysleirinä, jossa esimiehet istuivat konekivääritorneissa. Jonkin ajan kuluttua aloin käydä eri vessoissa, pelkästään siitä ilosta että sain katsella seiniltä kirjoituksia, pilapiirroksia ja käynnissä olevia poliittisia keskusteluja.
Vessoihin tuhertelun toinen tärkeä puoli oli se, miten niillä tehtiin pilaa pomoista. Tämän avulla pomojen auktoriteetin alta kaivettiin maata ja se kohotti mielialaamme. Sen sijaan että olisi kysytty, joko pomo oli tehnyt päivittäisen tarkastuskierroksensa, esitettiin kysymys sen sijaansanomalla ”Onko se vanha paskiainen näyttänyt jo lihavaa persettään täällä?” Kerran, kun minut kutsuttiin pomon toimistoon jostain syystä sätittäväksi, oli joku nimetön sankari laittanut päälle näytönsäästäjän, jossa luki: ”Pomo ja esihenkilöt: luusereita!” (Pomo ei ollut mikään tietokonenero eikä täten kyennyt vaihtamaan tekstiä.) Tämä pilasi sen synkeän tunnelman, jonka oli ollut määrä vallita juuri tämän kurinpalautuksen ajan.
Työmoraali – kaksiteräinen miekka
Pitääksesi työpaikkasi sinun täytyi oppia niin paljon kuin mahdollista niin lyhyessä ajassa kuin mahdollista. Samaan aikaan ripeän työskentelyn ja perseennuolemisen välisen tasapainon ylläpitäminen oli vaikeaa. Kukaan terve ihminen ei halunnut hurmata hymyllään tietä pomon sydämeen, lisätä työtahtiaan tai hankkia työsopimusta, josta hädin tuskin tajusi mitään. Mutta samalla, mitä vanhemmille työntekijöille puhuit mielipiteistäsi, sitä paremmin voit. Monet niistä, jotka esittivät olevansa lojaaleja johtoportaalle ja saarnasivat hykerrellen työmoraalista, käyttäytyivät kuitenkin täysin vastakkaisella tavalla. Myöntyväisyyttä voidaan käyttää puolustusmekanismina, savuverhona ja kulissina oman nahkansa pelastamisessa, asioista helpommalla pääsemiseksi ja pomojen vittuilulta välttymiseksi. Pomot rohkaisivat ”työmoraalia” ja puhuivat lähes myyttisistä entisaikojen leipureista, jotka kykenivät paljain käsin huomaamaan eron 28,5 asteen lämpöisen ja 29 asteen lämpöisen taikinan välillä. Vastauksena tähän oli yksinkertaisesti yritys osoittaa kykenevänsä hoitamaan hommansa ilman että tämä vaikuttaisi lisääntyneenä työtahtina kehenkään muuhun. Jos me nuoret olisimme työskennelleet kovaa, olisimme voineet tehdä toisista työttömiä, avaamalla johtoportaalle mahdollisuuden irtisanoa ihmisiä tai vaihtoehdon, jossa heidän ei tarvitsisi palkata sijaistyövoimaa.
Kuin joku vitun lastentarha…
Työ itsessään oli varsin tylsää ja monesti myös fyysisesti melko vaativaa. Saatoit seistä koko päivän samassa paikassa pakkaamassa leipää tai asettamassa leipämuotteja tuotantolinjalle. Tästä selviämiseksi tarvittiin brutaalia huumorintajua ja erilaista pilailua. Vitsailimme ystävällisesti toistemme kustannuksella, ja pomoista vähemmän ystävällisesti. (”Soitetaan tullille ja kerrotaan, että hänellä on kilo amfetamiinia perseessään!”). Kerran, kun iso osa porukasta oli koulutuksessa, putsasimme kattilat taikinasta, teimme pitkosta pallon ja pelasimme niillä jalkapalloa kolmen hengen joukkueilla. Toisinaan meillä oli päivittäisiä taisteluja, joissa heittelimme toisiamme taikinalla (emme tietenkään käyttäneet tätä taikinaa leipään). Sen lisäksi, että se oli hauskaa, pomon oli vaikea saada jalansijaa, kun vain pelleilimme ja leikimme koko ajan.
Määräaikaiset työntekijät kilpinä
Jonkin ajan kuluttua tovereille, joilla oli määräaikainen työsopimus tai jotka oli määrätty hoitamaan tiettyä tehtävää, annettiin tehtävä toimia ikäänkuin kilpinä toisille. Heidän täytyi viedä vaatimuksia eteenpäin pomolle ja he saattoivat olla näiden kanssa avoimemmin eri mieltä, koska he eivät voineet saada potkuja ihan mistä vaan.
Kun uusia ihmisiä tuli töihin, väittivät esihenkilöt heille, että me olisimme heidän ”pomojaan”, koska olimme olleet leipomossa pitempään kuin he. Yritimme kitkeä tämän tavan ajatella heidän päistään, eräällä aika hyvällä perusteella: saimme kaikki samankokoista palkkaa. Se, että esihenkilöt kutsuivat meitä uusien tulokkaiden pomoiksi, oli helppo kääntää johtoporrasta vastaan. Kun uudet tulokkaat määrättiin tekemään merkityksettömiä paskatöitä, kehotimme heitä sen sijaan tekemään jotain muuta, jotain hauskempaa, tai pitämään vaikka kahvitauon. Mikäli esihenkilöt valittivat tästä, uudet tulokkaat saattoivat vedota meihin – pomoihinsa.
Kollektiivisesta voimasta
Leipomon viimeisinä päivinä ei ollut enää kovin paljon tekemistä jäljellä, joten halusimme aina lähteä täyden palkan kanssa ennen työpäivän päättymistä. Pomo kieltäytyi, ja käski meidän sen sijaan puunata leipomo äärimmäisen tarkkaan. Monet voisivat kuvitella, että rakennus saisi kunnon siivouksen silloin kun se puretaan… Muutamaa päivää sen jälkeen kun meille oli kerrottu, ettemme saisi lähteä ennen työajan päättymistä, tapahtui toisessa leipomossa onnettomuus, ja koko Etelä-Ruotsissa oli tämän vuoksi riski siitä, että osa leipälaaduista loppuisi kesken. Kun pomo ilmoitti tästä, hän sanoi että se merkitsisi todennäköisesti viiden tunnin ylitöitä kaikille työntekijöille. Nyökkäilimme vastaukseksi, mutta jälkeenpäin sovimme yhdessä, että lähtisimme kotiin varsinaisen työajan täytyttyä. Pian ihmiset alkoivat puhua keskenään siitä, ettei meidän tarvitsisi enää tehdä koko tuotantokiintiötä valmiiksi koska olimme kertoneet pakkaamon työntekijöille ettei mitään ylitöitä olisi, heidän kysyttyään kuinka pitkään meidän pitäisi työskennellä. Aikuiset miehet, kaksi kertaa niin vanhoja kuin me, juoksentelivat ympäriinsä joko huolestuneina (pomot) tai naureskellen (leipurit). Kun osastomme pomo soitti ja kysyi mitä oli tekeillä, kerroimme hänelle ainoastaan että olimme lopettaneet työt tältä päivältä ja että meillä olisi enää siivous tehtävänä ennen kotiinlähtöä. Odotimme vuoden pahimpia haukkuja, mutta sen sijaan hän kävi hermostuneeksi eikä sanonut muuta kuin ”okei”. Sinä päivänä tuntui hyvältä lähteä kotiin.
Eräänä kertana leipomon johto halusi muuttaa osan työaikoja lisäämällä siihen kolme tuntia, niin että työaika alkaisi kerran viikossa kolme tuntia aikaisemmin – tämä oli jotakin, mitä vastustimme ehdottomasti. Ammattiliitto halusi meille lisää palkkaa tältä ajalta, yhtiö halusi palkkamme pysyvän ennallaan, ja me taas halusimme ylimääräistä palkallista lomaa jotta voisimme edes harkita hyväksyvämme tuon muutoksen. Kun saavuimme töihin eräänä päivänä, meille selvisi että kusipäinen luottamusmies oli allekirjoittanut sopimuspaperit ilman hyväksyntäämme (heidän oli ja on mahdollista tehdä näin laillisesti – heillä oli oikeus neuvotella silloinkin kun me emme siihen suostuneet). Kun hän tuli töihin, menimme huoneeseen jossa pidimme kahvitaukojamme, ja asetuimme häntä vastaan. Hän kertoi meille hyväksyneensä uudet työajat, mutta etteivät hän ja johtoporras olleet mukana sopimuksessa. Tästä kehkeytyi uskomaton riita ja kävimme niin kuumana, ettemme huomanneet, että koko ajan enemmän ja enemmän työntekijöitä saapui paikalle. Kerroimme hänelle, että kieltäytyisimme saapumasta töihin ennen normaalin työaikamme alkua – ja että tässä, kuten eräs työntekijä onnekseen huomasi, oli kyse korpilakosta. Vastaukseksi luottamusmies arveli, että olimme ehkä väärällä alalla, jos emme kykenisi tulemaan toimeen tällaisten työaikojen kanssa. Toiset, vasta paikalle saapuneet kuuntelijat, alkoivat puoliksi leikillään valita uutta luottamusmiestä. Lopulta lähdimme paikalta sanoen luottamusmiehelle, että hän saattoi hyväksyä mitkä työajat halusi, mutta että me tulisimme ja menisimme sen mukaan, mitkä säännölliset työaikamme olivat. Uusista työajoista ei koskaan tullut mitään ohjeistusta, joten arvelemme luottamusmiehen menneen pomon luo ja heidän päättäneen olla toteuttamatta muutosta. Niinpä me päätimme olla toteuttamatta suunnitelmaa, jossa maalaisimme luottamusmiehen auto keltaiseksi, luokkapetturin värillä.
Sulkeminen
Lopulta päätös leipomon sulkemisesta tuli. Se tuli helpotuksena monille, jotka olivat ravanneet ympäriinsä odotellen päätöstä, vain haluten tietää lopputuleman. Koska sama yhtiö oli sulkenut lukuisia muita leipomoita muualla kohtaamatta mitään vastarintaa, ei meistäkään kukaan olisi ollut valmis ryhtymään taisteluun työpaikkansa säilyttämiseksi. Yleinen mieliala oli, että tämä oli paska duunipaikka ja näin ollen voisimme ihan yhtä hyvin ottaa vastaan minkä tahansa muunkin paskaduunin.
Joitain johtopäätöksiä
Kasvottomassa vastarinnassa on pitkälti kyse pienistä arkipäiväisistä konflikteista ja se on taistelun muoto johon kuka tahansa voi ottaa osaa. Tämän vuoksi tämä kamppailun muoto voi taistella myös työväenluokan sisäisiä hierarkioita vastaan – se antaa käytännöllisiä mahdollisuuksia taistella yhdessä. Sen sijaan, että odottaisit ikuisuuden että joku iso aatteenpaloinen ammattiliittopomo hoitaisi kaiken, voit käydä toimeen itse. Kysymys voi yhtä hyvin olla siitä, että voit hyötyä siitä itse, solidaarisuudesta työkavereita tai muita työntekijöitä kohtaan (esimerkiksi niitä jotka ostivat leipää jota me tuotimme), palavan poliittisen vakaumuksen innoittamana toimimisesta, kostonhalusta johtoporrasta tai yksittäistä pomoa kohtaan, työprosessin yksinkertaistamisesta tai yksinkertaisesti siitä, että se on hauskaa!
-Varg I Veum, Kämpa Tillsammansin jäsen