Olemme kääntäneet Mario Trontin uraauurtavan ja autonomisiin vasemmistolaisiin liikkeisiin laajalti vaikuttaneen tekstin Lenin Englannissa. Haluamme tällä käännöksellä muistaa kuluneella viikolla, 7.8.2023, menehtynyttä Trontia ajattelijana ja poliittisena toimijana, jonka kirjoitukset ja analyysi ovat inspiroineet lukuisia poliittisia toimijoita, liikkeitä sekä muita teoreetikkoja. Lenin Englannissa julkaistiin alkujaan vuonna 1964 ilmestyneessä Classe Operai -lehden numerossa ja sen jälkeen osana Trontin 1966 julkaistua pääteosta Operai e capitale (Workers and Capital).
Vuonna 1931 syntynyt Tronti tuli tunnetuksi teoreettisesta työstään, joka vaikutti Italiassa syntyneeseen autonomimarxismin perinteeseen. Alkujaan Italian kommunistiseen puolueeseen kuulunut Tronti etääntyi puolueesta 1950-luvun jälkeen ja alkoi kehittää ajattelua, joka haastoi olemassaolevien puolueiden ja ammattiliittojen kaltaiset työväenliikkeen perinteiset instituutiot työväenluokan suunnan määrittäjinä ja auttoi kehittämään uusia itseorganisoidun kamppailun muotoja tehtaissa ja naapurustoissa. Tronti oli yksi tämän operaismona (workerism) tunnetun tendenssin keskeisistä ajattelijoista ja osallistui työllään elimellisesti sen liikkeen rakentamiseen, joka haastoi 1960-luvulla Italiassa valtion ja pääoman valtaa lukuisilla lakoilla, tehdasvaltauksilla sekä inspiroi myöhemmin autonomisia “hinnanalennuksia”, joissa tuhannet ihmiset maksoivat kollektiivisesti elämän perusedellytyksistä – kuten asumisesta, ruuasta tai joukkoliikenteestä- vain itse reiluksi määrittelemänsä hinnan, osallistuen aktiiviseen kieltäytymiseen yritysten ja pääoman sanelemista ehdoista ja pakoista.
1960-luvun operaismo jatkoi vaikutustaan eteenpäin aina 1970-luvun Italiaan ja siitä yli sukupolvien ja kansallisvaltioiden rajojen. Haluamme olla osaltamme käymässä Trontin aloittamaa keskustelua siitä, mitä kommunismi juuri tänä päivänä tarkoittaa ja mitä kommunistien on tänään tehtävä. Monet asiat ovat muuttuneet Lenin Englannissa -tekstin julkaisemisen jälkeen, mutta jäljelle jää yksi perustavanlaatuinen ajatus: tarvitsemme uudenlaisia organisaatioita ja strategioita vastaamaan pääoman ja valtion elämiemme kurjistamiseen tähtääviin hyökkäyksiin.
Uudenlainen poliittinen kokeilu: Lenin Englannissa
Luokkataistelussa on alkamassa uusi aikakausi. Työläiset ovat pakottaneet kapitalistit siihen tehtaissa organisoidun voiman väkivaltaisen todellisuuden kautta. Valtasuhteet näyttävät koventuneen ja voimasuhteet ovat työväenluokalle epäsuotuisat. Ja kuitenkin juuri niissä kohdissa, joissa pääoman valta näyttää olevan vahvimmillaan, työväenluokan muodostama uhka tunkeutuu sitä syvemmälle. Sitä on helppo olla näkemättä. Meidän on tarkasteltava pitkään ja hartaasti työväen luokkatilannetta. Kapitalistisella yhteiskunnalla on kehityksensä lait: taloustieteilijät ovat keksineet ne, hallitukset ovat määränneet ne, ja työläiset ovat kärsineet niistä. Mutta kuka paljastaa työväenluokan kehityksen lait? Pääomalla on historiansa, ja sen historioitsijat kirjoittavat sitä – mutta kuka kirjoittaa työväenluokan historian? Kapitalistinen riisto voi määritellä poliittisen herruutensa lukemattomien eri muotojen kautta – mutta miten aiomme selvittää, minkä muodon hallitsevaksi luokaksi järjestäytyneiden työläisten tuleva diktatuuri ottaa? Tämä on sosiaalisesti räjähdysherkkää materiaalia; se on syvän yhteiskunnallista; meidän on elettävä sitä, työskenneltävä sen sisällä ja työskenneltävä kärsivällisesti.
Myös me olemme asettaneet pääoman kehityksen ensisijaiseksi ja työläiset toiselle sijalle. Tämä on virhe. Meidän on käännettävä asetelma päälaelleen, käännettävä polariteetti ja aloitettava alusta: ja alku on työväenluokan luokkataistelu. Yhteiskunnallisesti kehittyneen pääoman tasolla kapitalistinen kehitys on alisteinen työväenluokan kamppailuille; se seuraa niiden perässä, ja ne määräävät tahdin, johon pääoman itsensä uusintamisen poliittisten mekanismien on virittäydyttävä. Tämä ei ole retorinen väite. Sen tarkoituksena ei myöskään ole vain uskomme palauttaminen. Meidän on tietenkin kiireellisesti karistettava työväenluokan kokema tunne tappiosta, joka on vuosikymmenten ajan masentanut tätä liikettä, joka oli alkujaan aikakautensa ainoa vallankumouksellinen liike. Kiireellinen käytännön tarve ei kuitenkaan koskaan ole riittävä perusta tieteelliselle teesille: teesin on kyettävä seisomaan omilla jaloillaan, aineellisten, historiallisten tosiasioiden vankalla ja monimutkaisella pohjalla. Ja asiamme on todistettu oikeaksi: kesäkuussa 1848 (kohtalokas kuukausi, jonka porvaristo on kironnut tuhannesti) ja mahdollisesti jo aikaisemmin työväenluokka astui näyttämölle, eikä se ole sen jälkeen koskaan poistunut sieltä. Eri aikakausina työläiset ovat vapaaehtoisesti ottaneet eri rooleja – näyttelijöinä, kuiskaajina tai teknikkoina – odottaen kuitenkin koko ajan hetkeä, jolloin miehittää teatteri ja hyökätä yleisön kimppuun. Miten työväenluokka sitten esiintyy nykypäivän näyttämöllä?
Uusi lähestymistapamme lähtee väittämästä, jonka mukaan sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla työväenluokan erityinen nykyinen poliittinen tilanne on se, joka sekä edellyttää että ohjaa pääoman tietynlaista kehitystä. Tästä lähtökohdasta meidän on nyt siirryttävä uuteen ymmärrykseen yhteiskunnallisten suhteiden verkoston maailmanlaajuisesta kokonaisuudesta.
Otetaan esimerkiksi tämän verkoston aineellinen peruspiirre – se, että maailmanmarkkinat ovat käyneet läpi uudelleenrakentamisen – prosessin, jonka alun voimme jäljittää stalinismin kehityksestä ottaman kuristusotteen päättymiseen. Olisi helppoa selittää tämä taloustieteellisin termein ja käsitellä ”kapitalistisen tuotannon markkinoiden ongelmaa”. Työväenluokan näkökulma pyrkii kuitenkin löytämään poliittisen selityksen. Yhtenäisten maailmanmarkkinoiden merkitys on nykyään siinä, että ne vievät työvoiman sosiaalisen kontrollin kansainväliselle tasolle. On mahdollista – vaikkakin vaikeaa – järjestää hyödyketuotanto rajatulla vapaakauppa-alueella, mutta työväenluokan liikettä ei ole mahdollista kontrolloida. Historiallisesti katsottuna työläisten työvoima oli jo syntyessään kansainvälisesti homogeenista, ja pitkän historiallisen ajanjakson aikana se on pakottanut pääoman muuttumaan yhtä homogeeniseksi. Ja nykyään juuri työväenluokan liikkeen yhtenäisyys maailmanlaajuisella tasolla pakottaa pääoman etsimään kiireellisesti omaa yhtenäistä vastausta pelastuksekseen.
Mutta kun sanomme, että kansainvälisen työväenluokan liikkeissä on olemassa yhtenäisyys – miten meidän pitäisi ymmärtää se? Virallisen työväenliikkeen eri institutionaaliset tasot luovat kaikkialle vain jakolinjoja; kapitalismin rakenteet yhdistävät kaiken, mutta vain pääoman etujen mukaisesti. Poliittista kamppailua ei voida testata ja mitata pelkästään empiirisillä keinoilla. Ainoa tapa todistaa työväestön yhtenäisyys on käynnistää sen organisointi. Silloin huomaamme, että luokkayhtenäisyyden uudet muodot ovat täysin implisiittisiä työväenluokan taistelun uusissa muodoissa ja näin ollen näiden toimintaympäristö on sosiaalinen pääoma kansainvälisellä tasolla. Tällä tasolla työväenluokan poliittinen tilanne ei ole koskaan ollut selkeämpi: missä tahansa kohtaa historiaa kohtaamme keskittyneen teollisen työvoiman yhteiskunnallisen massan, näemme yhdellä silmäyksellä samat kollektiiviset asenteet, samat peruskäytännöt, ja saman yhtenäisen poliittisen kasvun. Suunnitelmallinen yhteistyöstä kieltäytyminen, järjestäytynyt passiivisuus, työnseisaukset, poliittinen kieltäytyminen ja alituinen taisteluiden jatkuvuus – nämä ovat ne tarkat historialliset muodot, joissa työväenluokan taistelu tänään yleistyy ja kehittyy. Nämä ovat väliaikaisia muotoja, jotka sopivat väliaikaiselle tilanteelle, sillä yhteiskunnallisesti katsottuna työntekijät ovat jo ylittäneet vanhat organisaatiot, mutta uudet organisaatiot on vielä saavutettava. Heillä ei itse asiassa ole reformistista eikä vallankumouksellista organisaatiota. Tämä on työväenluokan historian ”interregnum”: meidän on tutkittava tätä ajanjaksoa syvällisesti ja ymmärrettävä sen tulokset, sillä sen poliittiset seuraukset tulevat olemaan ratkaisevia.
Ensimmäinen seuraus on, eikä tämä yllätä meitä, vaikeus: kysymys siitä, miten voimme käsittää luokan materiaaliset liikkeet, kun ei ole olemassa vastaavia institutionaalisia tasoja – toisin sanoen tasoja, joiden kautta luokkatietoisuus yleensä ilmenee. Näin ollen meidän on ryhdyttävä korkeampaan, abstraktimpaan teoreettiseen ponnisteluun. Mutta tällä ponnistuksella on myös selkeämpi käytännön tehtävä, joka pakottaa meidät analysoimaan työväenluokkaa työväenliikkeestä erillään.
Toinen seuraus on se, että luokan liikkeistä on löydettävissä ristiriitaisuuksia ja ilmeisiä epävarmuuksia. On selvää, että jos työväenluokalla olisi vallankumouksellinen poliittinen organisaatio, se pyrkisi kaikkialla käyttämään hyväkseen kapitalistisen reformismin korkeimpia kehityspisteitä. Pääoman kansainvälisellä tasolla tapahtuvasta yhdentämisprosessista voi tulla materiaalinen perusta työväenluokan poliittiselle uudelleenluomiselle ja tässä mielessä positiivinen strateginen hetki vallankumoukselle, mutta vain jos sitä ei saata pelkästään luokan vallankumouksellinen kasvu vaan myös luokkaorganisaatio. Jos tämä elementti puuttuu, koko prosessi palvelee pääoman toimintaa – se on yksipuolisen järjestelmän taktisen vakauttamisen hetki, joka näennäisesti integroi työväenluokan kapitalistiseen järjestelmään. Italialaisen kapitalismin historiallinen toimintatapa – katolilaisten ja sosialistien välinen orgaaninen poliittinen sovinto – voisi kenties jopa käynnistää vallankumouksellisen prosessin klassisen mallin mukaisesti, jos se voisi myös tarjota italialaisille työläisille työväenluokan puolueen, joka sitoutuisi vastustamaan suoraan kapitalistista järjestelmää pääoman luokkadiktatuurin kehityksen demokraattisessa vaiheessa. Ilman tätä kapitalistisen riiston komennosta tulee ainakin toistaiseksi vakaampaa ja työläisten on pakko etsiä vallankumoukselleen muita polkuja. Vaikka on totta, että työväenluokka objektiivisesti pakottaa pääoman tekemään täsmällisiä valintoja, on myös totta, että pääoma täydentää näitä valintoja siten, että ne toimivat työväenluokkaa vastaan. Pääoma on tällä hetkellä työväenluokkaa paremmin järjestäytynyt ja valinnat, joihin työväenluokka pääoman pakottaa, saattavat vahvistaa sitä. Näin ollen on työväenluokan välittömän edun mukaista haastaa nämä valinnat.
Nykyään työväenluokan strategiset näkymät ovat niin selkeät, että mietimme, onko se vasta nyt saavuttamassa loistavaa täyttä kypsyyttään. Se on keksinyt, tai uudelleenkeksinyt, todellisen salaisuuden, joka tulee olemaan luokkavihollisen kuolemantuomio: nimittäin poliittisen kykynsä pakottaa pääoma reformismiin ja sitten käyttää tätä reformismia työväenluokan vallankumouksen hyväksi. Mutta työväenluokan tämänhetkinen taktinen asema luokka ilman luokkaorganisaatiota on, ja sen on pakostikin oltava, hieman epäselvempi. Työväenluokka joutuu edelleen käyttämään hyväkseen niitä ristiriitoja, jotka ajavat kapitalistisen reformismin kriisiin; sen on lietsottava niitä tekijöitä, jotka jarruttavat kapitalistista kehitystä, sillä se tietää ja aistii, että vapaiden käsien antaminen pääoman reformistisille toimille sen oman poliittisen organisaation puuttuessa merkitsisi koko vallankumousprosessin jäädyttämistä pitkäksi ajaksi – aivan kuten tällaisen organisaation olemassaolo käynnistäisi välittömästi tämän prosessin. Molempien reformismien – pääoman ja työväenliikkeen reformismin – on toki kohdattava, mutta vain työväenluokan suoran aloitteen kautta. Aloitteen ollessa kapitalistien käsissä, kuten nyt on, on työväenluokan välittömän edun mukaista pitää nämä reformismit erossa toisistaan. Myös taktisesta näkökulmasta katsottuna on vain oikein, että tämä kohtaaminen tapahtuu vasta sitten, kun työväenluokka on saanut kokemusta ei pelkästään taistelusta, vaan myös vallankumouksellisesta taistelusta ja kokenut sen puitteissa myös vaihtoehtoisia organisaatiomuotoja. Kun nämä edellytykset ovat olemassa, kapitalistisen reformismin ja työväenliikkeen reformismin historiallinen kohtaaminen tulee todella merkitsemään vallankumouksellisen prosessin alkua. Mutta tämänhetkinen tilanne on aivan erilainen: se edeltää ja valmistelee tietä myöhemmälle vaiheelle. Nyt on aika, jolloin työväenluokan on sekä strategisesti tuettava pääoman yleistä kehitystä että taktisesti vastustettava tämän kehityksen tiettyjä muotoja.
Tämä tarkoittaa sitä, että nykypäivän työväenluokalle taktiikan poliittinen momentti ja strategian teoreettinen momentti ovat keskenään ristiriidassa, monimutkaisessa ja erittäin sovitetussa tilanteessa vallankumouksellisen organisaation ja työväenluokan tieteen välillä. Teoreettisella tasolla työväenluokan näkökulman on nykyään oltava rajoittamaton – sen ei pidä pystyttää itselleen mitään esteitä, vaan sen on hypättävä eteenpäin ylittäen ja mitätöiden kaikki empiiriset testit, joita pikkuporvarien älyllinen pelkuruus jatkuvasti vaatii. Keksimisen hetki on palannut työväenluokan ajatteluun; asioiden systeemeihin järjestelemisen, ulkoa opettelun ja systemaattisen keskustelun asemaan nostetun vulgaarisuuden aika on lopullisesti ohi. Se mitä tarvitsemme nyt on uusi alku tiukan yksipuolisella luokkalogiikalla, sitoutunutta rohkeutta itseämme kohtaan ja ironiaa muita kohtaan. Olisi kuitenkin virheellistä sekoittaa kaikki tämä poliittiseen ohjelmaan. Meidän on vastustettava kiusausta viedä tämä teoreettinen näkemys välittömästi poliittisen kamppailun areenalle – kamppailun, joka perustuu täsmälliseen sisältöön, joka voi joissakin tapauksissa olla jopa ristiriidassa, aivan oikeutetusti, teoreettisten lausuntojemme kanssa. Käytännön vastaus välittömän taistelun, välittömän järjestäytymisen ja välittömän toiminnan käytännön ongelmiin, jotka koskevat työläisiä, on arvioitava ennen kaikkea sen mittarin mukaan, mitä liike objektiivisesti tarvitsee oman kehityksensä kannalta. Vasta toissijaisesti niitä olisi tarkasteltava suhteessa yleiseen linjaan, joka subjektiivisesti pakottaa luokkavihollisen hyväksymään näitä.
Teorian ja politiikan välinen ero on kuitenkin vain seurausta strategian ja taktiikan välisestä ristiriidasta. Molempien materiaalinen perusta on siinä yhä hitaasti kehittyvässä prosessissa, jossa luokka ja luokan historialliset organisaatiot – ”työväenluokka” ja ”työväenliike” – jakautuvat ja asettuvat sitten vastakkain. Mitä tämä diskurssi tarkoittaa konkreettisesti ja mihin se vie meidät? Heti aluksi on syytä sanoa, että tavoiteltava päämäärä on näiden kahden momentin välisen poliittisesti asianmukaisen suhteen vankka uudelleenrakentaminen. Niiden erottamista toisistaan ei pitäisi koskaan perustella teoreettisesti, eikä niitä tulisi koskaan asettaa vastakkain edes väliaikaisesti. Jos osa työväenliikkeestä löytää jälleen työväenluokan viitoittaman tien vallankumoukseen, silloin yhdistämisprosessi on nopeampi, helpompi, suorempi ja varmempi. Jos näin ei tapahdu, vallankumousprosessi on yhtä turvattu, mutta se on vähemmän selkeä, vähemmän päättäväinen, pidempi ja konfliktien sävyttämä. On helppo nähdä, miten vanhat organisaatiot mystifioivat uusia työväenluokan taisteluita. On vaikeampaa ymmärtää, miten työläiset jatkuvasti ja tietoisesti instrumentaalisesti käyttävät instituutiota, joka kapitalistien silmissä näyttää yhä muodostavan järjestäytyneiden työläisten liikkeen.
Tarkemmin sanoen työväenluokka on jättänyt perinteisten organisaatioiden vastuulle kaikki taktiset ongelmat ja varannut itselleen autonomisen strategisen vision, joka on rajoitteista ja kompromisseista vapaa. Jälleen kerran päädymme tähän väliaikaiseen tulokseen: näemme nimittäin vallankumouksellisen strategian ja reformistisen taktiikan – vaikka, kuten usein tapahtuu, asia näyttääkin olevan päinvastoin. Näyttää siltä, että työläiset elävät nyt sopusoinnussa järjestelmän kanssa ja vain joskus joutuvat konfliktiin sen kanssa. Tämä on kuitenkin kapitalistisen yhteiskuntasuhteen ”porvarillinen” ulkomuoto. Totuus on se, että poliittisesti katsottuna työläisille jopa ammattiliittojen järjestämät kahakat ovat oppikirjaesimerkki heidän valtataistelustaan: kun työläiset sitoutuvat ammattiliittoihin, käyttävät niitä hyväkseen ja, käytettyään niitä, lahjoittavat ne takaisin pomoille.Todellisuudessa jopa ammattiliittojen aikaansaamat kahakat ovat poliittisella tasolla työläisille harjoituksia heidän taistelulleen vallasta: tällä tavalla he suhtautuvat näihin taisteluihin, käyttävät niitä, ja sen jälkeen kuin ne on käytetty, palauttavat ne pomoille. Klassinen marxilainen teesi, jonka mukaan ammattiyhdistyksille kuuluu taktinen ja puolueelle strateginen momentti, on edelleen totta työläisille. Täsmälleen tästä syystä, jos työväenluokan ja ammattiliittojen välillä on edelleen yhteys, sitä ei ole työväenluokan ja puolueen välillä. Näin ollen strateginen perspektiivi vapautuu välittömistä organisatorisista tehtävistä; luokkataistelun ja luokkaorganisaation, taistelun pysyvän hetken ja väliaikaisten organisointimuotojen välillä on väliaikainen ero. Kaikki tämä on seurausta sosialistisen reformismin historiallisesta epäonnistumisesta, ja samalla se on myös työväenluokan vallankumouksen poliittisen kehittymisen premissi.
Sekä teoreettisen tutkimuksen että käytännön toiminnan huomio on keskitettävä aggressiivisesti tähän kysymykseen – ei enää kapitalismin kehitykseen vaan vallankumouksen kehitykseen. Meillä ei ole malleja. Menneiden kokemusten historian tunteminen palvelee vain vapauttamalla meidät niistä itsestään. Meidän on turvauduttava uudenlaiseen tieteelliseen näkökulmaan. Tiedämme, että koko kehitysprosessi on materiaalisesti ruumiillistunut työväenluokan taistelujen uudessa tasossa. Näin ollen lähtökohtamme on siis löytää tiettyjä työläisten taistelujen muotoja, jotka saavat aikaan tietynlaisen kapitalistisen kehityksen, joka kulkee vallankumouksen suuntaan. Sen jälkeen meidän on arvioitava miten artikuloida nämä työväenluokan kokemukset valitsemalla subjektiivisesti ne tärkeimmät hermopisteet, joilla on mahdollista iskeä kapitalistisiin tuotantosuhteisiin. Tältä pohjalta, yrityksen ja erehdyksen kautta, lähestymme uudelleen kysymystä siitä, miten saada uusi organisaatio vastaamaan näitä uusia kamppailuja jatkuvalla tavalla. Saatamme kenties huomata, että ”organisatorisia ihmeitä” on jo tapahtunut, ja että niitä tapahtuu jatkuvasti työväenluokan ihmeellisissä taisteluissa. Kukaan ei tiedä tai halua tietää näistä taisteluista. Silti ne ovat yksinään tehneet ja tekevät enemmän vallankumouksellista historiaa kuin kaikkien kolonisoitujen kansojen vallankumoukset yhteensä.
Mutta jos tämän käytännön työn, joka artikuloituu tehtaista käsin, halutaan toimivan yhteiskunnallisten tuotantosuhteiden tasolla, sitä on jatkuvasti arvioitava sellaisella poliittisella tasolla, joka voi yleistää sen. Meidän on etsittävä tai organisoitava uudenlainen työväenluokan lehti tämän poliittisen tason ympärille, kun se on kerran erotettu. Sen ei tarvitsisi raportoida ja reflektoida välittömästi kaikkia yksittäisiä kokemuksia luokkataistelusta, vaan pikemminkin keskittää ne yleiseksi poliittiseksi lähestymistavaksi. Tässä mielessä lehti keskittyisi yksittäisten taistelutapahtumien strategisen pätevyyden arviointiin tai pikemminkin itsearviointiin. Muodollinen menettely tällaiseen todentamiseen on käännettävä päälaelleen. Juuri poliittisen diskurssin on arvioitava yksittäisten kamppailujen oikeellisuutta, eikä päinvastoin. Tältä pohjalta poliittinen diskurssi on työväenluokan kokonaisnäkemys, ja siten todellinen materiaalinen tosiasia on itse todellinen prosessi. On helppo nähdä, miten tällainen lähestymistapa vie meidät kauas leninistisestä käsityksestä työväenluokan sanomalehdestä, joka nähtiin kollektiivisesta organisoijana, joka perustuu luokan ja puolueen bolshevistiseen organisaatioon tai ennakoi sitä. Meille tällaiset tavoitteet ovat luokkataistelun tässä vaiheessa mahdottomia: tässä vaiheessa meidän on saavutettava poliittinen järjestäytyminen, ei edistyneiden etujoukkojen, vaan koko sen tiiviin yhteiskunnallisen massan, joka työväenluokasta on tullut korkean poliittisen kypsyytensä aikana. Juuri näiden ominaisuuksiensa vuoksi työväenluokka onkin ainoa vallankumouksellinen voima, uhkaava ja pelottava voima, joka leijuu nykyisen järjestyksen yllä.
Me tiedämme sen. Ja Lenin tiesi sen ennen meitä. Ja ennen Leniniä myös Marx havaitsi omassa elävässä kokemuksessaan, kuinka vaikein kohta on järjestäytymiseen siirtyminen. Taistelun jatkuvuus on yksinkertainen asia; työläiset tarvitsevat vain itsensä ja heitä vastaan olevan pomon. Mutta järjestäytymisen jatkuvuus on harvinainen ja monimutkainen asia: heti kun järjestäytyminen on institutionalisoitunut, kapitalismi, tai virallinen työväenliike kapitalismin puolesta, käyttää sitä välittömästi hyväkseen – tästä johtuu se nopeus, jolla työläiset passiivisesti hylkäävät järjestäytymisen muodot, jotka he ovat juuri voittaneet. Ja yleisen poliittisen organisaation byrokraattisen tyhjiön tilalle he asettavat jatkuvan taistelun tehdastasolla – taistelun, joka saa yhä uusia muotoja, jotka vain tuottavan työn fantastinen luovuus kykenee paljastamaan. Vallankumousprosessi ei käynnisty, ellei työväenluokan poliittista organisaatiota voida yleistää; työläiset tietävät sen, ja siksi heitä ei nykyään löydy virallisten puolueiden kirkoista laulamassa virsiä demokraattiselle vallankumoukselle. Työväenluokan todellisuus on sidottu pysyvästi Karl Marxin nimeen, kun taas työväenluokan tarve poliittiseen järjestäytymiseen on yhtä pysyvästi sidottu Leniniin. Leninin strategia toi mestarillisesti Marxin Pietariin: vain työväenluokan näkökulma saattoi olla kykenevä tällaiseen vallankumoukselliseen rohkeuteen. Yrittäkäämme nyt kulkea päinvastaista tietä samalla tieteellisellä ja seikkailunhaluisen poliittisen löytämisen hengellä. ”Lenin Englannissa” tarkoittaa työväenluokan puolueen uuden marxilaisen käytännön etsimistä; se on taistelun ja järjestäytymisen teema työväenluokan poliittisen kehityksen korkeimmalla tasolla. Marx kannattaa vakuuttaa suuntaamaan takaisin ”Leninin suoran linjan salaperäistä kaarta pitkin”.